Koira palasi vuorelle, jolla ansaitsi lisänimekseen SUPER

Täällähän sitä taas oltiin. Samaisella vuorella, jolla superkoira tassutteli huhtikuussa niin kovan patikkakierroksen, että lenkittäjien jalkapohjat olivat ihan tulessa.

Tällä kertaa otettiin vähän iisimmin ja lähes yhdeksäntuntisen päiväpatikan sijaan käveltiin vain kuutisen tuntia vuorenharjanteella, jolle aurinko tuntuu porottavan aina kaikkein kuumimmin. Tällä kertaa mukaan osattiin varata tarpeeksi juomavettä, koska edelliseltä reissulta jäi rakkojen lisäksi muistoksi myös nestehukka.

Mutta ne maisemat! Aix-en-Provencen läheisellä Sainte-Victoiren vuorella unohtuu helposti samoilemaan vuorenharjannetta koko päiväksi ja ihailemaan maisemaa, joka tarjoilee upeimman shown auringonlaskun aikaan.

Vuodenajat löytyvät vuorilta

Olin pitkän aikaa siinä luulossa, että Pohjola olisi se ainut oikea paikka kokea kunnon neljä vuodenaikaa Euroopassa.

Syksy ja talvi löytyvät kuitenkin myös täältä eteläisestä Euroopasta, kun tietää mistä etsiä. Kunnon ruskaa ja lumikinoksia kaivatessa on parasta suunnata vuorille. Yli kilometrin korkeudessa valkoinen talvi tulee joka vuosi takuuvarmasti ja sitä ennen lehtipuuvyöhykkeillä hehkuu upea ruska.

Pitkän kuuman kesän jälkeen voi todeta saaneensa jo vähän liiaksikin aurinkoa ja kunnon kesä tarkoittanee nykyään sitä, että lämpötila huitelee vähintäänkin kolmenkympin yläpuolella. Suomen kesä vastaa nykyään Etelä-Ranskan alkukevättä, joka sattuu olemaan täällä se kaikkein ihanin vuodenaika. Helmikuussa voi mennä jo suomalaisen mentaliteetilla varustettuna Välimereen uimaan.

Suomen kesän ihanuus on jostain syystä iskostunut syvälle selkäytimeen ja tästä Ranskan syksystä voi löytää myös paljon samaa. Hieman hassulta tosin tuntuu ihastella ruskaa Suomen "hellelukemissa" ja ihmetellä mikseivät ne kunnon syyssateet vieläkään alkaneet, vaikka säätiedotus oli niin taas luvannut. Mutta ei vähätellä näitä etelä-Ranskan sateita yhtään, nimittäin silloin kun sataa, niin vettä tulee niin kunnolla, että sillat sortuvat ja joet tulvivat hukuttaen alleen välillä ihmisiäkin.

Täällä kaikki on vähän äärimmäisempää vuorten ansiosta.

Suolan ja auringon taikatemppuja Camarguessa

Etelä-Ranskaan oli ilmestynyt jäätikkö. Tai siltä ainakin näytti, kun silmänkantamattomiin valkoisena hohtaneet avarat, ennen vedestä täpötäydet altaat, olivat kuivuneet kesän jäljiltä. Merivedestä jäljelle jääneet suolakiteet kimaltelivat auringonpaisteessa ja enää vain muutama hassu flamingo näkyi kaukana horisontissa. Suurin osa pitkäkaulaisista linnuista oli siirtynyt niihin harvoihin kohtiin, joissa vettä oli vielä jäljellä syvemmissä altaissa.

Ei ihme, että olemme ostaneet lähikaupastamme tätä samaista merisuolaa, jonka purkin kyljessä komeilee flamingoja. Camarguen luonnonpuistossa kun ollaan.

Suuntaamme taas tutulle huikean kokoiselle Beauducin rannalle, joka tunnetaan kovien tuultensa ansiosta kitesurffareiden mekkana. Tällä kertaa surffareita ei näy, eivätkä hiukset lepata hervottomasti tuulessa. On ihanan tyyntä ja rauhallista. Aurinko tekee taas taikatemppunsa ja hemmottelee meitä mitä upeimmalla auringonlaskulla sekä- nousulla.

Syysretki lähivuorille

Väärässäpä olin, kun kuvittelin että malttaisimme pysytellä pois vuoristosta kesäseikkailuiden jälkeen ja otimme viikonloppuna jälleen suunnaksi tutut lähivuoret. Emme ajalleet enää Mercantourin ja Ecrinsin kansallispuistoihin murmelikukkuloille saakka, vaan tyydyimme hieman matalampiin Alppeihin Prealpes d'Azurin alueella.

Ja kylläpäs nämä lähivuoretkin taas tarjoilivat niin upeita maisemia kahden yön roadtripillämme, että monttu auki ihastelimme näkymiä jopa Gorges du Verdonin kanjonilla, jossa on tullut käytyä kohta jo varmaan sata kertaa. Kevyt ruska väritti maisemaa, ja jossain päin rinteitä saattoi bongailla kirkuvan punaisia syyskoristeita.

Kuten jo keväällä kirjoitin, niin ei näistä kotimaisemista saa koskaan tarpeekseen ja lähimatkailu on tullut jäädäkseen, ainakin niin kauan, kun saamme asua näiden upeiden maisemien keskellä.